Kuka minä olen?

Syntymäpaikkani on Alavus, samoin kotipaikkani. Täältä Etelä-Pohjanmaa alkaa tai Keski-Suomi tai Pirkanmaa. Riippuu mistä päin tulee ja mihin menee. Mutta täällä olen saanut elää monimuotoista elämää. 

Iso perhe lapsuuteni kasvualustana. Sitä aina toivoin itsellenikin. En saanut. Sain vain paljon kyyneliä ja turhaan poltettua rahaa lapsettomuushoitoihin. Kuitenkin, paistoi se aurinko risukasaankin. Sain tytön, ihan ikioman. Lainaksi joksikin aikaa, kuten mieheni asian ilmaisi. Sain toisenkin, mutta hänelle ei ollut tilaa tässä majatalossa, vaan otettiin meiltä pois, liian aikaisin. Emme syliin edes saneet.  Mutta sydän sykki lapsille ja niinpä se paikka piti täyttää. Ensin lomalapsilla, sitten tukilapsilla ja lopulta ihan pitkäaikaisilla sijoituksilla. Niin moni on polvelleni istahtanut. Niin moni on syliä pyytänyt ja olen saanut kintaani siinä siunaamassa pudottaa käsistäni. Ei ne ikuisesti syliin pyydä. Niin monet jalat on pöytäni alustaa kuluttaneet, niin monet suut on saaneet syödäkseen, niin monet kiitokset olen vuosien aikana saanut, niin monet olen illalla sänkyyn peitellyt ja untenmaille silitellyt. On meillä otettu hatkat, tultu sammumiskunnossa kotiin, etsitty poliisien kanssa, istuttu poliisiautossa sakkolappu kädessä. Kiukuteltu, raivottu, itketty ja naurettu. Opiskeltu, yritetty oppia, helpotettu oppimista, luettu ja jätetty lukematta. Lähdetty maailmalle ovet paukkuen ja kauniisti omaa pesää rakentaen. Kärsitty ylivilkkaudesta, kehitysvammasta, oppimisvaikeuksista. Mutta samalla opittu, miten omien puutteiden kanssa oppii elämään. Minäkin, keski-ikäinen. Kolmikymppisenä orvoksi jäänyt, nelikymppisenä leskenä yrittänyt elämää koota kasaan. Viisikymppisenä uusperheen elämään totuttelemassa samalla sijoitettuja opastaen ja ohjaten. Rakastaen ja rajoja laittaen. Leikkien mummua lapsille, joita niitäkin olen lainaksi saanut. 

Nuorena tein töitä pätkän siellä toisen täällä. Puunjalostustehtaallakin värjärinä,. Vaikka niin lapsena päätin, että sitä puun hajua en aikuisena enää halua haistella. Sitä, minkä äiti ja isä kotiin toi. Pitipä sitäkin koittaa. Opiskelin oppisopimuksella toimistoa, keittiötä ja myyjän hommia. Luulin, ettei minulle ole pitkäaikaista työtä tarjolla. Mutta kun perhe alkoi kasvaa oli työpaikkakin tuloillaan. Verohallinto. Siinäpä se. Minun lapsuuteni haave lakiopinnoista. Siihen maailmaan pääsin kurkistamaan. Verolakikirja ei ole paksun paksu, mutta opiskeltavaa siinä oli yllin kyllin. Pitkän työhistorian jälkeen käteen jäi paljon opittua elämää. Paljon oppia ihmissuhteista ja niiden käsittelystä. Paljon oppia organisaatiosta, sen muutoksista ja niistä selviytymisistä. Pitkä matka takana ja uusi edessä lasten kanssa. 

Niin ajattelin, mutta se toikin uutta opiskeltavaa. Miten selvitä, kun kaikki ei tiimissä olekaan samaa mieltä. Onko vaihtoehtoja. Joillekin voi olla montakin, mutta mepä päätettiin selvitä. Mennä eteenpäin ja ottaa pussillinen opittua elämää mukaan. Myös sosiaalityö voi kompastella, haparoida ja aiheuttaa hankaluuksia. Jos opiskelin verolakeja, niin tässä olen opiskellut lastensuojelua, perhehoitoa, hallintoa. Ymmärtänyt, että on oikeuksia, mutta on myös velvollisuuksia. On valtaa, mutta on myös vastuuta. Asioilla on kaksi puolta ja tärkeintä on, että ne kaksi puolta keskustelee ja löytää parhaan ratkaisun. 

Miksi tuo kuva tuolla ylhäällä. Siksi, että elämää,kuten puutakin, voi katsella isona kokonaisuutena. Tai sitten ottaa sieltä yhden, kaksi, kolme tai vaikka sylillisen pienempiä yksityiskohtia ja tarkastella niitä. Mitä se on antanut ollessaan - ja poistuessaan.